Jalostusta

Viikonloppu onnistuneesti takana päin. lapsen synntärit onnistui hyvin. Uimassa oli ollut kivaa ja sen päälle tortillat ja muut herkut tkivät kauppansa. 11-vuotias on aika jännässä iässä, vähän iso ja pieni yhtäaikaa. On jo vähän sellasita teinimeininkiä. Kuitenkin illan lopuksi, kun oli jo pimeää tyttölauma juoksenteli ulkona piilosta. Tuntui olevan hauskaa. Voi kun saisi pitää vielä pienen tytön pitkään. Lauantaina sitten lähti reipas partiolainen iso rinkka selässä  partio reissulla. Luvassa oli tyttöjen yhden yön reissu partiolaisten majalle. Nyt nukkuivat sisällä. Sieltä haettiin  onnellinen, mutta väsynyt tyttö sunnuntaina kotiin.

Meillä vanhemmilla oli siis ihan kahdenkeskistä aikaa. Olikin lauantaina ihana pitkästä aikaa käydä kunnon lenkillä. Tulikin tehtyä 1,5 tunnin lenkki. Minä jaksoin nyt hyvin liikkua. Pitkästäaikaa oli olo sellainen, ettei koskenut tai väsyttänyt. Kyllä sellaisesta olosta nauttii. Illalla saunan jälkeen alkoi meillä "pikku" riita. Sehän on ihan väistämätöntä välillä puhdistaa ilmaa. Minä aina huolissaan siitä, kun mies ei puhu tai avaudu riittävästi. Ei ole riitävän empaattinen, ei analysoi asioita. Mies hermostui ihan kunnolla. Pitäsi jo näillä vuosilla tajuta, että hän ei ole niin  puhelias eikä sillä tavalla sanojen kautta käy asioita läpi kun minä. Useinhan se välittäminen osoitetaan tekojen kautta. Kyllä myönnän olen varmassti välillä mahdoton. Tunteet pinnassa, mieliala seilaa ylhäältä alas. Joskus tarttuu pieneenkin sanaan ja pahoittaa siitä mielen. Tavallaan käyttäytyy itsekeskeisemmin kun normaalisti. Mutta lähimpään ihmiseenhän sitä tulee purettua pahaa oloa eniten. Siihenkin kai tulee välillä toisella mitta täyteen. Olenkin aina ihmetellyt sanontaa, että kärsimys jalostaa ihmistä. Minun pitäisi olla jo aika jalo ihminen, jos se pitää paikkansa. Kärsymys ei jalosta ihmistä, rakkaus ja välittäminen kylläkin. Sitä aina sanotaan, että ihan pikkujutut ei hetkauta sen jälkeen kun ihminen on esim. sairastunut vakavasti tai menttänyt läheisen ihmisen. Niin voi olla aluksi, mutta kyllä kohta jo ärsyttää samat pikkujutut kuten ennenkin. Tietenkin jotkut asiat muuttuu sisimmässä, mutta ei ne tee parempaa ihmistä. Onneksi ilta sujui asoioiden selvittelyn jälkeen mukavasti. Tuli niitä tekojen kautta osoitettua välittämistä. Nenän eteen kannettiin roqfort kuorrutettuja etanoita, filepihvi punaviinikastikkeella, lasissa hehkui tummanpunainen, täyteläinen punaviini. Mies on ihan armoitettu kokki ja muutnkin ihan mahottoman mukava ja rakas minulle.

Sietten vielä meidän koiraparka, jolla on niin voimakkaat valeraskausoireet, että päätös steriloinnista tuli selväksi. Tilasin jo ajan lokakuulle leikkaukseen. Toinen raukka ulisee ja kanneksii kaikkea mahdollista punkkaansa. Mikään ei kiinosta, uloskaan ei haluasi lähteä. Pitää seurailla, ettei tule kohtutulehdusta. Näin pahaa tilannetta ei ennen ole tullutkaan. Narttujen elämä ei ole helppoa, ei koira- eikä ihmismaailmassa. Hormoonit sotkee elämää. Nyt pitääkin tästä lähtä taas kerran verikokeisiin, huomenna olisi taas Herceptiini tiputus. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille :D