1. CEF ja keskusteluryhmän avaus

Yö meni minulla vähän pyöriessä, kun jännäsin hoitoja. Miehellä oli alakerrassa mennyt melkein valvoessa koiran kanssa, oli uikuttanut melkein koko ajan. Varmaan kivulloinen ja sekava nukutuksesta. Torvi päässä ei liene edistä nukkumista. Olisin lähtenyt yksin Kysille, mutta mies halusi lähteä viemään, samalla käy töissä (on siis lomalla).

Heti kun olin ilmoittautunut luukulle, hoitaja tuli hakemaan minut syohuoneeseen ja antoi ensimmäisen pahoivointilääkkeen. Sain Emend 125 mg nimistä lääkettä näin tuntia ennen hoitoa ja kaksi mukaan kahdeksi aamuksi. On haluttu tehostaa pahoinvoinninestoa, kun viimeksi tuli tästä coctailista niin paha olo. Lääkäri ottikin minut heti huoneeeseen. Käytiin läpi viimehoitojen vaikutuksia. Valkosolut ja neutrit olivat pysyneet hyvillä lukemilla, kiitos Neulastan. En kerennyt edes kysyä, kun lääkäri kirjoitti 3x Neulastan joka hoidin jälkeen pistettäväksi. Eivät ota riskejä infektioiden suhteen ja muutenkin hoidot olisi tarkoitus antaa riittävän tehokkaina ja ajallaan. Olin niin hyvilläni asiasta, kun olin huolissani tyttären ensi viikon nielurisaleikkausksesta. Silloin on puolivälin aika ja solut alakantissa. Luustokivuista viis, kun aine niin hyvin toimii. Lääkäri on muutenkin niin ihana, että aina aidosti pysähtyy kuuntelemaan ja kyselemään vointia muutenkin, kun vaan fyysisiä oireita. Kertoilin tuntemuksia ja itkukin siinä tirahti. Hoitajat antoivat vielä ennen tipan laittoa 5x Dexametason 1,5mg ja Ondansetron 8mg eli pahoinvointiin todella on ainakin yritetty satsata.


Tipallekin löytyi lopulta paikka vähän ylempää käsivarresta. Ja siinä se nyt sitten oli punaisena tippuva epirubisiini. Viimeksi yli kahdeksan vuotta sitten ajattelin ettei enää ikinä tavata, mutta niin vaan tavattiin. Juttelin viereisellä petillä olevan naisen kanssa jolla on samat hoitokuviot meneillään, enkä ajtatellut mitä siellä tippuu. Tipustus olikin nopeasti ohi. Mies olikin auton kanssa heit ovella. Alkoikin olla kiire kotiin, kun oli se keskusteluryhmä iltapäivällä alkamassa.

Kotona söin vähän, ainakin vielä maistui. Olo oli hyvin doupattu. Ei ihan oma olo. Meitä olikin siellä mukava rinki porukkaa ja kaksi vetäjää. Oli monenlaista tilannetta ja syöpätaustaa. Ensimmäin kerta menikin tutustauessa ja esittäytyessä. Taas minulla itku tuli kertoessa omaa tarinaani. Eipähän siinä mitään, itku tekee välillä hyvää, eikä tunteita pidä yrittääkään pantata. Jaksoin olla ryhmässä hyvin, mieskin oli tyytväinen, että pääsi mukaan. Minä olin tosi iloinen ja onnellinen, kun mies oli mukana, toivottavasti pääsee muillakin kerroilla. Kotiin tullessa aloi vähän etova olo tulla. Nyt huilaillaan ja eletään sen mukaan mitä pystyy seuraavat päivät. Huomenna pitää vielä hakea Neulasta apteeksita, että pääsee illalla sen pistämään.

Näin lopuksi täällä tuumailen, että pelätty asia ei ollutkaan niin pelottavaa. Tuntui mukavalta kun potilaan asioihin on paneuduttu ja apua saa niin fyysisiin kun henkisiin vaivoihin.