Ei se ihan mennytkään niin....

Alkuvuoden intopiikki alkaa hiipua. Välillä iske epätoivo jaksamisesta. Pakko tunnustaa, että taisin lähteä vähän soitellen sotaan. Arkielämä väsyttää todellakin. Saikulla oli niin helppo välillä huilailla ja tehdä kotonakin hommia pikkuhiljaa. Nyt aikaa ei niin paljon jää lepäämiseen, kun olisi tarvetta. Tuntuu, kun kaikki voima olisi käsistä ja jaloista hävinnyt. Nivel- ja luustokivut vaivaavat. Kynsiin on tullut samanlaisia muutoksia, kun silloin Taxoteren aikoihin. Iho ja hiukset ovat rutikuivat. Tämä lääkitys selvästi alkaa tehdä tekojaan. Oireina mainitaan juuri väsymys, nivel-ja luusokivut, mielialan lasku ym kivaa. Taitaa olla niin ettei sitä todellakaan toivu entiseen kuntoon enää ikinä. Onneksi on lääkäri heti ensikuun alussa.

Ulkopuolelle ei halua näyttää omaa oloaan, sitä vaan menee eteenpäin. Onhan sitä tietysti hyviäkin hetkiä ja tarmokas tekemään kaikkea. Mutta toisaalta ei huvittaisi mitään, ainakaan mitään ylimääräistä. Oikeastaan nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tajuta mitä on tapahtunut. Että eläppä taas tämän kanssa. Suuri lohtu on, että pääsen viikolla 11 sille Pohjois-Savon syöpäyhdistyksen ja kelan järjestämälle sopeutumiskurssille. Onneksi hain sinne, tulee kyllä tarpeeseen. Siellä tulee käsiteltyä asiaa monesta kulmasta. Eikä pidä vähätellä viikkoa täysihoidossa ja kuuleehan siellä taas monta tarinaa elämästä.

 Eikä tässä olisi kun pari viikkoa lomaan, mutta saahan sitä sairaslomaa jos ei oikeasti jaksa. Välillä hirvittää , kun mies on monta yötä poissa, kaikki työt kotona jää minulle. Tälläisinä talvina on taas tullut mieleen, että asumismuotoa voisi muuttaa. Mekin kolme ihmistä ja koira voitais asua muuallakin kun omakotitalossa. Loppuun asti asiaa ei ikinä voi keskustella. Tämä talo ei ole vain talo, vaan se on meidän Koti. Niin rakas paikka, ettei siitä voi luopua.

Että semmoista. Tiedänhän minä että toipumiseen menee aikaa ja henkinen puoli tulee kuntoon pikkuhiljaa , jos koskaan. Onneksi päivä on alkanut pidentyä ja aurinkokin välillä näyttäytyy.

Eteenpäin, vaikka välillä nenälleen kaatuen

Lunta on muitanut sataa, joten töitä on riittänyt illakin pihassa. Onneksi mies on ollut maisemissa.
Päivät menevät nopeasti, ei tarvitse miettiä mitä tekisi. Arki on rullannut kivasti, vaikka välillä meinaa väsy todellakin iskeä. Eipähän noista hoidoista kovin kauan ole, taitaa nuo lääkkeetkin väsyttää.

Jotenkin tuntuu, että tämä blogin pitäminen on vähän turhaa hommaa, ainakaan kovin usein. Se on selvästi tervehtymisen merkki. Ei tarvitse koko ajan aiheen ympärillä pyöriä. Mukava on kyllä seurata muiden kuulumisia. Vaikka en ole livenä muita blogin pitäjiä tavannutkaan (harmi), on heistä tullut hyvin tärkeitä tukijoita. Monta kertaa on suosta noustu juuri vertaistuen avulla. Epätoivon hetkinä, heikkona ja pelokkaana on avannut koneen ja lukenut kannustavia komenntteja. Jaksanut sitten taas nousta ylös.
Blogista on ollut myös se hyöty, että töihin on ollut helppo palata. Moni on seurannut sitä, joten minun kohdalla avoimuus on helpottanut elämää.

Elämä tuntuu nyt ihan hyvältä, valoisalta. Välillä on niitä huonoja päiviä, jolloin pelko iskee. Luin juuri yhdestä naisesta, melkein minun ikäinen, jolla oli rintasyöpä ollut kolme kertaa.  Yritän olla murehtimatta liikaa, nauttia elämästä. Ei sairastumiset minusta mitään pyhimystä tehnyt, ihan samalla tavalla valittaa. Kotona tulee välillä räjähdettyä, siitä ettei tämä ole mitään viiden tähden hotelli, jossa asiat vaan tapahtuu itsestään. Hyvin suurpiirteistä ei minusta tullut, vaikka toivoin niin.

Nyt ei auta kun laittaa ulkovaatteet niskaan ja lähteä lenkille. (P jo hemona jaloissa pyörii)

Laskeutuminen arkeen

Arkeen on palattu, ei ole äiti enää kolulaisa vastassa ja kouluun laittamassa. Vaikka on jo iso tyttö, nautti selvästi äidin höösäämisestä. Arki on muuttunut kovasti. Ilta vierähtää pikaisesti, kun lumitöiden (etenkin jos mies ei ole kotona), uunin lämmityksen, ruua laiton, koiran lenkityksen tiimolta. Vielä tyttären harrastuksiin kuskaamista ym. puuhaa. Olen illalla ollut yleensä ihan rätti poikki. Välillä on pitänyt oikasta sohvalle heti kohta töiden jälkeen. Yhtenäkin iltana nukuin kaksi tuntia tietämättä mistään mitään. No, hyvä puoli on se, ettei tarvitse veikkailla saako yöllä unta vai ei. Rytmiin aika äkkiä pääsee, etenkin aamuhetätyksiin. Olen aina tykännyt herätä aikaisin. Ainut meidän perheessä. Tytär ja mies hyvin aamu-unisia, koirakin työntää vaan nokkaa pehkuihin, kun yrittää aamusta ulos houkutella. Tosin on pitänyt opetella menemään aikaisemmin nukkumaan. Ajalla kun ei ollut pitkään aikaan ollut niin tarkaa väliä.

Työpaikalla moni on ihmetellyt, miten olen näinkin nopeasti tullut takaisin. Mitäs minä enää kotona makaamaan, tavallaan terve ihminen. Hoidoista olen toipunut jo mielestäni hyvin. Ajatuksetkin ovat muualla, kun sairastetussa sairaudessa. Omalta kohdalta pidän itseäni taas tämän erän voittajana. En nyt ainakaan murehdi tulevia. Olen onnellinen siitä, jos tänään kaikki on hyvin. Se riittää minulle, en osaa tähytä vuosien päähän. Pelosta olen päässyt pois ja saanut taas voima elää normaalia arkea.

Nivelet ja luustokipu ajoittain vaivaa. Aamusta tahtoo olla aika jäykkä olo, korjaantuu onneksi päivän mittaan. Muuten lääkkeet ei juurikaan vaivaa, eikä kaikkeen viitsi kiinnittää huomioita. Yöllä tahtoo tulla hiki, muuten ei hikoilu tai kuumat aallot vaivaa. Kahvin juonnin vähentäminen on auttanut oloa. Olen opetellut juomaan teetä, mitä en ikimaailmassa olisi kuvitellut juovani. Meillä on ollut miehen kanssa aina tapana juoda iltakahvit, vaikuttaahan se jollain tavalla yöhön. Nyt siis eri teelaatuja on tullut testattua. Muutenkin alkuvuosi menee hyvin terveellisissä merkeissä. Mies on niin paljon töissä, ettei ylimääräisiin menoihin ole enää voimia, kunhan jaksaa töissä ja kotona.

Tämä kertokoon siitä, miten sairauden kanssa on päässyt sinuksi.
Mies oli jokin aika sitten sairaslomalla selkävaivojen takia (oikeasti tosi pahojen). Oli maannut jo monta päivää sohvalla ja kehotin tekemään jotain pientä hommaa. Mies sanoi ettei voi tehdä kun on niin sairas (ja vielä sairaslomallakin). Sanoin siihen, että minäpä olen vielä sairaampi kun olen kaksi kertaa syövänkin sairastanut. Tytär katsoi vähän ihmeissään, kun me vaan naurettiin. :D

Hei hulinaa!

Joulu on vietetty ja vuosi vaihtunut. Menoa on riittänyt ja nyt on aika palata todellisuuteen. Eli huomenna alkaa työt. Puoli vuotta hujahti jonnekin. Alussa sairasloman pituus hirvitti, miten aika menee. Nyt tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Varsinkin joulukuu hujahti, kun alkoi olla jo terveen kirjoissa.

Pyhinä on ollut ihan nähdä sukulaisia ja viettää aikaa porukalla. Joulun alla kävin parturissa ; minulle loihditiin hyvin lyhyt malli ja entinen väri. En todellakaan halunnut mitään mikä muistuttaa perukin väristä.

Nyt lyö pää ihan tyhjää, vähän jännittää miten jaksaa, miten intoa riittää. Miltä tuntuu taas entinen arki. Fyysinen kunto ei minua huoleta, henkinen kylläkin. Se laahaa aina jälkijunassa. En tiedä pitäsikö jatkaa näiden syöpäasioiden vellomista vai yrtittää unohtaa tämä pätkä elämästä. No, eihän sitä oikeasti unohda, mutta onneksi se jää taustalle.

Kaikille mahdollisimman hyvää alkanutta vuotta. Yritetään vaan rämpiä jotenkin eteenpäin!

Hyvää Joulua!

Rauhallista Joulua!
Kiitos kaikille ihmisille, jotka olette kannustaneet minua näinä vaikeina aikoina.
Toivotaan ensi vuodesta parempaa vuotta!

Joulun odotusta

"Maa on niin kaunis, kirkas luojan taivas, ......
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolet vaipuvat unholaan....

Rakkain joululaulu, joka aina kauneimmissa joululauluissa lauletaan. Joulun alla ikävä ja kaipaus valtaa mielen. Olen muistellut niitä ihania jouluja lapsuudessa ja niitä viimeisiä kun Äiti vielä eli. Sellaista tunnelmaa on vaikea tavoittaa. Meillä oli tapana jossain vaiheessa kokoontua Äidin luo perheineen. Ja Äiti oli laittanut kystä kyllä ja se tunnelma. Nyt ei voi enää kun sytyttää kynnttilät rakkaiden edesmenneiden puolesta.

Onneksi on oma perhe, joka pitää pinnalla. Koululainen on innoissaan lomasta, nytkin nukkuu vielä täyttä päätä. Joulua odottaa, mutta ei enää sillä tavalla kun pinempänä. Suuria lahjatoiveita ei ollutkaan, eikä niitä valtavia lahjaräykkiöitä tarvitse ollakaan. Kunhan on kaikilla hyvä meli. Tarkoitus olisi aattona olla miehen vanhempien luona ja sinne tulee miehen veljen porukka Joensuusta. Ihan reipasta touhua on tiedossa, heillä nuorempi on vajaa neljä. Joulupukkikin taitaa tulla. Joulupäivänä sitten ajellaan siskon luo, samalla pääsee käymään vanhempien haudalla.

Nyt on vajaa viikko Femar-lääkettä syöty. Ei hyvin pahoja oireita vielä ole tullut. Alkupäivinä vähän huimausta, etovaa oloa, painon tunnetta rinnassa. Hikoilu puuskat olleet lieviä (onneksi) Yleinen vaiva tästä lääkkeestaä on nivel-, lihas-, ja luustokivut. Moni joutuu vaihtamaan sen takia lääkkeenkin. Olen ruvennut syömään omega-kapseleita. Sitä missä on kaikki omega-rasvahapot (3,6,7,9) Viimeksikin sain apua esim. tyrni(7) kapseleista. Otan niitä kaksi aamusta lääkkeen yhteydessä. Jospa auttaisi nievevaivoihinkin. Rasvahapot voivat attaa myös rytmihäiriö tuntemuksiin.Vähän on aamusta havaittavissa pientä jäykkyyttä. Ainahan on jotain pientä kolotusta, ettei kaikkea jaksa edes pistää merkille. Liikunta auttaa sevästi vaivoihin. Että resepti on selvä, terveelliset elintavat, kohtuus kaikessa jne. Kunhan vaan tulisi niitä noudatettua.

Olen nyt reilun viikon aikana virksitynyt paljon, mieskin on sen huomannut. Sanoi, että tarmoa ja innostusta asioihin on tullut paljon. Välillä kun ei olisi kotoa halunnut lähteä minnekään. Jopa kaupassa käynti tuntui ylivoimaiselta. Ei pelkästään jaksamisen vuoksi, vaan tuntui kun olisi paniikkioireita. Varsinkin ihmismassat pelottivat. Kotona oli turvassa. Nyt olen päättäväisesti lähtenyt kotoa jonnekin. Olo on helpottanut kummasti. Liikkuakin olen jaksanut hyvin. Ja parasta mitä voi olla, olen NUKKUNUT ilman mitään lääkkeitä. Pienin askelin eteenpäin, ei pidä itseltä vaatia liikaa.

Yhteen blogiin kirjoitinkin tästä. Pitkään minua vaivasi syyllisyys siitä, että sairastuin uudestaan. Viimeksi kaikki oli tehnyt kaikkensa minun parantamiseen ja tsemppaamiseen. Kun olisin pettänyt ihmiset. Onneksi olen päässyt siitä yli. Mutta kaikenlaista sitä ihmisen päässä liikkuu, ihan hullujakin ajatuksia.

Enkelitä on sittenkin olemassa

Sain vihdoin autoni korjaamolta, jossa se oli lojunut kaksi viikkoa. Oli jouduttu tilaamaan osia ja kiirekin oli ollut valtava. No, en sitä nyt paljon olisi tarvinnutkaan. Autosta oli etupolelta molemmat jouset menneet poikki, joka on aika harvinaista. Toinen jousi puhkaisi renkaan meidän pihassa, kun yritin ajaa sillä korjaamolla. Auton korjaaja sanoi, että on ollut hyvä tuuri, kun ei ajaessa ole rengas puhjennut. Niinpä mietin reilun parin viikon takista perjantaita...

Silloin oli takoitus iltapäivällä viedä tytär ja koira Kuopioon (moottoritietä pitkin n, 22 km), kun minulla oli pikkujouluruokailu illalla. Aamulla tuli hyvin voimakas tunne, että mitäs minä sinne koiraa raahaan, olen poissa vain pari tuntia. Tyttärnkin voin laittaa junalla menemään. Menee nopeammin kun pikkuautolla ja muutenkin halvempaa ja järkevämpää. Soitin mummolle, että ovat vastassa sitten asemalla. Meiltä on asemalle pari kilometriä ja autossa alkoi haista palaneen kumin hajua. Muutenkin auto kolisi oudosti. Asemalta tulin varovasti kotiin. Mies reissusta tultuaan tutki autoa ja ajoi pienen lenkin ja  totesti jousen olevan poikki ja se hankaa rengasta. Seuraavana aamuna kun yritin lähteä autolla pihasta korjaamolle, rengas sitten puhkesi. Siinä vaiheessa en tiennyt, että toinenkin jousi oli poikki ja rengas vaarassa.

Olisihan se ollut aika pamaus, kun moottoritiellä kovassa vauhdissa olisi mahdollisesti molemmat renkaat puhjenneet. Auto olisi lähtenyt ihan käsistä. Joku ihme suojelus meillä oli silloin.
Tuntuu kun joku olisi ravsitellut minua, että herää jo takaisin elämään. Kyllä se jatkuu.
Olenkin ollut paljon tarmokkaampi ja pirteämpi. Asiaa auttoi myös viime perjantain työpaikan pikkujoulu. Tuntui, että paikka tosiaankin oli täynnä iloisia enkeleitä.