perjantai 28. tammikuuta 2011

Ei se ihan mennytkään niin....

Alkuvuoden intopiikki alkaa hiipua. Välillä iske epätoivo jaksamisesta. Pakko tunnustaa, että taisin lähteä vähän soitellen sotaan. Arkielämä väsyttää todellakin. Saikulla oli niin helppo välillä huilailla ja tehdä kotonakin hommia pikkuhiljaa. Nyt aikaa ei niin paljon jää lepäämiseen, kun olisi tarvetta. Tuntuu, kun kaikki voima olisi käsistä ja jaloista hävinnyt. Nivel- ja luustokivut vaivaavat. Kynsiin on tullut samanlaisia muutoksia, kun silloin Taxoteren aikoihin. Iho ja hiukset ovat rutikuivat. Tämä lääkitys selvästi alkaa tehdä tekojaan. Oireina mainitaan juuri väsymys, nivel-ja luusokivut, mielialan lasku ym kivaa. Taitaa olla niin ettei sitä todellakaan toivu entiseen kuntoon enää ikinä. Onneksi on lääkäri heti ensikuun alussa.

Ulkopuolelle ei halua näyttää omaa oloaan, sitä vaan menee eteenpäin. Onhan sitä tietysti hyviäkin hetkiä ja tarmokas tekemään kaikkea. Mutta toisaalta ei huvittaisi mitään, ainakaan mitään ylimääräistä. Oikeastaan nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tajuta mitä on tapahtunut. Että eläppä taas tämän kanssa. Suuri lohtu on, että pääsen viikolla 11 sille Pohjois-Savon syöpäyhdistyksen ja kelan järjestämälle sopeutumiskurssille. Onneksi hain sinne, tulee kyllä tarpeeseen. Siellä tulee käsiteltyä asiaa monesta kulmasta. Eikä pidä vähätellä viikkoa täysihoidossa ja kuuleehan siellä taas monta tarinaa elämästä.

 Eikä tässä olisi kun pari viikkoa lomaan, mutta saahan sitä sairaslomaa jos ei oikeasti jaksa. Välillä hirvittää , kun mies on monta yötä poissa, kaikki työt kotona jää minulle. Tälläisinä talvina on taas tullut mieleen, että asumismuotoa voisi muuttaa. Mekin kolme ihmistä ja koira voitais asua muuallakin kun omakotitalossa. Loppuun asti asiaa ei ikinä voi keskustella. Tämä talo ei ole vain talo, vaan se on meidän Koti. Niin rakas paikka, ettei siitä voi luopua.

Että semmoista. Tiedänhän minä että toipumiseen menee aikaa ja henkinen puoli tulee kuntoon pikkuhiljaa , jos koskaan. Onneksi päivä on alkanut pidentyä ja aurinkokin välillä näyttäytyy.

13 kommenttia:

  1. Ota sairaslomaa, jos et jaksa. Ei ne työt mihinkään karkaa sillä aikaa. Työn sosiaalinen puoli (ja palkka) on tärkeä, mutta ei oman terveyden menetyksen hinnalla. Hyvä että pääset kuntoutukseen ja eikös sinulla ole kaikki talvilomatkin vielä pitämättä? Onneksi kevättä kohti mennään ja kummasti se valokin mieltä piristää. Fysiikka sinulla varmaan on vielä heikoilla, kun olet tuollaisen kärsimysmankelin läpi juuri mennyt. Kerro itsellesi, että vielä ei tarvitse kaikkea jaksaa, kunto kohenee vähitellen, eikä lääkitys sitä ainakaan jouduta.
    Koitahan räpiköidä. Parempaa vointia kuitenkin!

    VastaaPoista
  2. T s e m p p i ä !!! Älä ainakaan vaadi itseltäsi yhtään mitään !!! Kotityöt kyllä odottavat tekijäänsä. Olen opettanut itseni olemaan välittämättä ja aikas hyvin sujuu. On tietysti ihmisen persoonasta kiinni, mutta ole itsellesi suopea ! Kaikki tulee kuitenkin tehtyä aikanaan. Asioilla on tapana hoitua ennemmin tai myöhemmin. Olin itse "melkein pohjalla" - kaikki oli ihan mälsää, en saanut otetta oikein mistään, mutta yhden Runebergin tortun jälkeen alkoi kirkastua, vitsi, mutta anyway, kait pitäis suoda itselle joku tosi mieluinen juttu ja sitten ... pikkuhiljaa hssss pikkuhiljaa.
    Tsemppihali
    pirtsikka

    VastaaPoista
  3. Ihanaa kun saa tukea noin nopeasti :) Onneksi on tosiaan lomia pitämättä. Minulla kun on sitä liian tunnollisen ihmisen vikaa, jota ärsyttä lika ja sotkuisuus. Siinä on tosiaan opettelmista. Olen kyllä paljon oppinutkin, mutta vielä on matkaa. Onneksi tytär on perinyt vähän lokoisamman luonteen, lie isälttän.

    VastaaPoista
  4. Olehan tosiaan armollinen itsellesi - ja koko perheelle siinä sivussa ;) Kyllä kaikki ovat varmaan ihmetelleetkin sun nopeaa tahtiasi töihinpaluussa..? Pikku sotkuista ei kannata välittää ja saikkua haet kun sitä tarvitset. Nuo talopohdinnat on kyllä tuttuja täälläkin.. Hyvä, että tulossa on pian myös lomaa ja sopeutumiskurssi :)
    Tsemppihali täältäkin.

    VastaaPoista
  5. Kyllä tuossa hieman pohdinkin että nopeasti kykenit palaamaan työelämään, ehkäpä hätäilit ja osansa saattaapi olla tuolla tunnollisella ihmisellä, eihän sitä voi olla sairaslomalla jos ei ole oikein kunnolla sairas. Samanlainen olen minäkin ja työaikoina vedin itseni joskus todella piippuun, kun töitä oli paljon ja ne piti tehdä kunnolla, ei vain sinnepäin. Mutta nyt on oppinut etenemään rauhallisesti. Olen joskus miettinyt että mitenkähän sitä loppujen lopuksi enää sopeutuisikaan työelämään, jos sellainen mahdollisuus suotaisiin.
    Tämän viikon hoidot siirtyivät ensi viikolle, valkosolut oli alhaalla. Se taas sotki meidän ensi viikonlopun suunnitelmat, jolloin meidän piti lähteä katsomaan näkyykö mökistä enää muuta kuin savupiippu. Lievästi ottaa päähän ja muutenkin on ollut kypsä olo tämän sairastamisen vuoksi. Mutta rimpuillaan ja viikonloppuja ! t. pete

    VastaaPoista
  6. Samaa sanoisin kuin muutkin, sairaslomaa ensi hätään jos voimat tuntuu loppuvan. Ja kannattaa selvitellä mahdollisuutta johonkin osa-aikaratkaisuun tms. Oma lepo ja toipuminen on nyt tärkeää. Varmasti hyvä juttu se sopeutumisvalmennus, kertoilehan sitten kurssista - olen tässä miettinyt että jos yrittäisin miehen kanssani sellaiselle parikurssille saada (tai jopa perhekurssille, niin ei tarvitsisi pojan hoitokuvioitakaan ihmetellä). Ongelma on vähän etten osaa kertoa mitä siellä kurssilla tapahtuu, mies kun haluaisi sen ennakkoon tietää ennen kuin mihinkään suostuu.

    VastaaPoista
  7. Heips,
    Väsymys on kova täälläkin. Nyt ensi viikosta alan pitämään perjantait kesälomapäiviä ja niitä riittääkin pääsiäiseen asti. Josko nuo lyhennetyt viikot taas auttaisivat jaksamaan.

    Muista myös työkokeilu vaihtoehtona, siinä saa täyden palkan, vaikka tekee lyhennettyä päivää, asia pitää vain laittaa vireille työterveydenhoidon kautta. Itse koin tuon työkokeilun varsin hyväksi keinoksi palata takaisin työelämään.

    VastaaPoista
  8. Kiitos kovasti kaikille!
    On se vaan niin, että vertaistukea ei voita mikään. Aina ei omaiset ja muut tuttavat jaksa ymmärtää miten tämä toipumisprosessi menee. Pitää miettiä tosiaan ratkaisuja tähän tilanteeseen.

    Kitsunelle siitä kurssista; minäkin yritin ensin miehelle, että olisi lähtenut parikurssille, olisi ollut sellinenkin tässä kevään korvalla. Ei kuulumma onnisutnut järjestää töitään niin. Minä menen nyt all 55-vuotiaiden rintasyöpänaisten ryhmään. Viimeski olin työikäisten ryhmässä, oli miehiä ja naisia. Viikon aikana on paljon luentoja,syöpälääkärin, psykologin, pienryhmäkeskusteluja, taideterapiaa, rentoutusta, liikuntaa ym. oli hyvin antoisaa. Meillä mies kokee rymissä avautumisen jotenkin vaikeina tai teennäisenä. En voi pakottaa. Menen kyllä mielelläni yksinkin, saampahan täysin vapaan viikon. Tyttären ja koiran hoidossa tarvittaesa auttavat miehen vanhemmat.

    Kaikille terkkuja ja etenkin Petelle voimia pitää kroppa ja pää kasassa. Toivottavasti solut lähtee nousuun.

    VastaaPoista
  9. Vielä hieman kommenttia tuohon aurinkoon ja valoisuuteen...niinhän se kuulemma on että kaamosmasennus iskee ja psykiatrian osastojen paikat täytyy sitten kun aurinko alkaa paistamaan ja päivä pitenee. Pimeässä on rauhallista ja turvalllista, voi olla vaan. Itse olen tähän saakka ollut aurinkoihminen ja mm. joka kevät ollut hiihtämässä pari viikkoa pohjoisessa keväthangilla. Toivotaan että tilanne ei ole muuttunut, vaikka ei niin paljon jaksakkaan tehdä, niin jaksaa kuitenkin olla ulkona ja nauttia.
    Tähän saakka tuon pään on saanut pidettyä hyvin kasassa, mutta nyt on ollut merkkejä siitä että voisi olla hyvä keskustella nuppitohtorin kanssa ja jakaa tuntojaan asiantuntijan kanssa. t. pete

    VastaaPoista
  10. Auringosta minäkin tykkään ja keväästä, piti vain yrittää tuolla toisaalla estää Aden "kirkuminen". Mutta totta on sekin, että toisia kevät oikeasti masentaa. "Nuppitohtorit" ovat tuttuja aika monille tällä foorumilla, mutta pitää löytää hyvä. Hyvällä huumorilla, isolla sydämellä ja empatialla varustettu vertaistukiporukka on myös ihan luksusta. Uskon että viikon sopeutumiskurssiloma täysihoidossa virkistää myös.

    VastaaPoista
  11. Sytoista toipuminen vie paljon aikaa. Suo itsellesi sitä aikaa. Sairauslomaa, jos ei jaksa. Nykyään on olemassa myös sellainen kuin osa-aikasairausloma. Olisiko sellainen sun kohdalla mahdollinen työterveyslääkäri varmasti tietää.

    Hyvä jutteluapu on myös erittäin tärkeä apu. Kannattaa mieluummin vähän ennakoida kuin kuluttaa itsensä loppuun, silloin ei ole enää voimia edes hakea apua.

    Ole siis itsellesi armollinen, se on vaikeaa, tiedän.

    Nauttikaa vaan auringosta, kunhan ette tule multa tivaamaan, että eikö olekin ihanaa kun aurinki paistaa. Järki sanoo, että "kyllä", mieli että "ihan sama, sataisi mieluummin räntää".

    Voimia sulle!

    VastaaPoista
  12. "Kannattaa mieluummin vähän ennakoida kuin kuluttaa itsensä loppuun, silloin ei ole enää voimia edes hakea apua." - Todella hyvin oivallettu Adelhaid! Nykyään kun avunsaannin eteen joutuu taistelemaan, niin juuri väsyneimmät jäävät usein ilman sitä :/

    VastaaPoista
  13. Vielä tuosta auringosta ja tulevasta keväästä..yleensä olen tykännyt keväästä ja valon määrästä. Toivottavasti ei nyt käy niin kuin pete sano.
    Jutteluapua kannattaa hakea jostain. Olen sitä mieltä, että syöpää kyllä hoidetaan tehokkaasti, mutta ihmisen psyyke jää vaille huomiota. Tämä kurssi tukee juuri sitä.
    Varmaan pääsisin osa-aikaiselle sairaslomalle tms, mutta kotona yksin pyöriminen vaan lisää ahdistusta. Jotenkin helpotti paljon kun sain tunnustettu miten paljon välillä ahdistaa, pelottaa. On surullinen , vihainen, elämä ei tunnu reilulta. Enkä ole yksin tälläisten ajatusten kanssa, on niin moni joka ymmärtää. Vaatii aikaa, rauhassa miettiä asioita. Ei voi näköjään laittaa asiaa hyllylle odottamaan, sitä pitää vaan työstää.

    Mies onkin reissussa melkein koko viikon, mutta anoppi tulee viikolla ja onhan minulla vieressä maailman suloisin 11-vuotias.

    VastaaPoista