keskiviikko 24. elokuuta 2011

Jännittää!

Uskomatonta miten aika voi mennä nopeasti. Noin vuosi sitten alkoivat ensimmäiset hoidot. Taisin olla näihin aikoihin eristyksessä ensimmäisen Taxoteren ja Herceptinin jälkeen. Voi niitä aikoja! Sanotaan, että aika kuultaa muistot, mutta ei taida näitä muisoja kuultaa kirkkaammaksi. Oli ne niin epämiellyttäviä kokemuksia. Mitä niistä opin? Ainakin sen, että terveys ei ole itsestäänselvyys, eikä sitä arvosta eenkuin sitä oikein koetellaan. Nyt nautin energiasta jota minulla on nykyään ollut. Kunhan muistaa nukkua tarpeeksi ja olla stressaamatta liikaa. Jälkimmäistä on aina vaikea muistaa, sen verran ainkin nyt on uutta tulossa.

Olen opetellut eri tietokeone juttuja (onneksi olen saanut ihan lähiopetusta), kerrannut englantia, lääkelaskuja, yrittänyt aloittaa anatomian ja fysiologian kirjan lukemista. Tsempata itseäni jaksamaan, ottamaan rennosti asioita. Jännittää opiskelun aloitus. Onneksi siellä on varmasti muillakin joilla on pitkä aika, kun viimeksi ovat olleet koulunpenkillä.

Vaikka nyt tuntuu olevan aikamoinen flow-tila päällä ja asat tuntuvat sujuvan hyvin, välillä iskee takaraivoon pelko. Entä jos vielä tulee jotain tällä sairausrintmalla, entä jos taas kaikki suunnitelmat menvät uusiksi. Kaikki paha palaa takaisin. Onneksi näitä ajatuksia tulee harvoin, mutta onhan se välillä mielessä. Se pelottava sana. Syöpä.


keskiviikko 10. elokuuta 2011

Kaikkien tiet vievät kouluun

On kulunut tovi jos toinenkin viimeisestä postauksesta. Aika vaan menee niin nopeasti. Olen minä muiden kuulumisia lukenut. Operaattori vain takkuilee bloggerin kanssa, kun en pääse kommentoimaan :(
Talo tuli viimein maalattua, vessa jäi remontoimatta, mutta mitäs siitä. Joskus sitten...
Loppukesällä ennätti tavata sukulaisia ja ystäviä, istua iltaa ja parantaa maailmaa.

Huomenna tytär lähtee 6.lle luokkalle. Mihin se aika menee. Katseltiin juuri vanhoja valokuvia, kun tyttö lähti ekaluokalle. Niin tomera (on vieläkin) ja innoissaan. Nyt ei enää niin innoissaan, tosin kavereiden näkeminen on kuulumma parasta. Päivät alkavat rytmittyä uudella tavalla ja herätä pitäisi vähän aikaisemmin. Kelloa on jo monena aamuna laitettu soimaan, kun vaan uni maittaisi.

Mies opiskelee työn ohella jos minkälaista tutkintoa. Ja sokerina pohjalla. Minä olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja lähden myös työn ohella opiskelemaan. Opiskelu on monimuoto-opiskelua, jossa on tietyt lähipäivät ja sitä itsenäistä puurtamista ihan hirveästi. Opinahjo on Savonian ammattikorkeakoulu ja minusta pitäisi joskus valmistua jokin sortin erikois-sairaanhoitaja.

Alkuvuoden säikähdysten jälkeen ajattelin, että nyt on toimittava jos vielä meinaa. Nopeasti, ettei taas tule jotain uutta yllätystä. Siellä minä isuin 1.6 auditoriossa 200 muun aikuisopiskeluun haaveksivan ihmisen kanssa. Puoli päivää täyttettiin erilaisia lomakkeita, jotka testaavat mikä mitäkin osaamista ja oppimista. Loppu päivä oli ryhmäkeskustelu ja psykologin haastattelu. Ajattelin silloin, että tämä päivä meni harakoille. Lohduttelin, että tulipahan kokemusta. Niin vain olin niiden 24 armoitetun joukossa, jotka aloittavat 1.9 opiskelut.

Olen miettinyt mikä sai viimisen sysäyksen hakea opiskelupaikkaa. En kuulu niihin, jotka toitottaa syövän antaneen ikäänkuin lisävirtaa elämään. Tai havahtunut jostain horroksesta, että nyt heti jotain uutta. Aina vaan joku muu asia on kerennyt tapahtua ennen. Mitäs siitä vaikka ikää jo on. Aion nauttia uudesta elämäntilanteesta ja uusista kohtaamisista. Tiedän, että monta kertaa joudun varmasti siihen tilanteeseen, että olisi helpommallakin päässyt. On vaan yritettävä, ettei vanhana mummona tarvitse harmitella.

Näköalattomuudesta ei minua voi moittia, tässä meinaa vierähtää reilu kolme vuotta. Onneksi mies on täysillä mukana. Oikeastaan on aina kannustanut hakemaan johonkin kouluun. Ostin elämäni ensimmäisen oman läppärin. Onneksi on kotona atk-tuki, kun tulee ongelmia.

Hyvää syksyä kaikille! Yritän postata vähän ahkerammin.